Going home and about homesickness

Istun lentokentällä kuluttamassa aikaa. Kello on 13.00 ja mun lento lähtee vasta viiden tunnin päästä, joten päätin kokeilla, että kauanko kahvilassa voi istuskella yhden tilauksen voimin. Tilasin lounaan. Ruokaa en vielä saanut mutta pyytämäni normaalin limun tilalta sain diet-version. Toivottavasti tää ei oo joku vihjaus liittyen niihin kuuluisiin AC-kiloihin :D

Muistan vieläkin miten ristiriitainen olo mulla oli kun elokuussa lähdin kotoa, koko mun elämä pakattuna kahteen matkalaukkuun. Toisaalta olin innoissani ja onnellinen, toisaalta jännitti ja pelotti. Osa musta olisi halunnut jäädä turvallisesti kotiin; en tiennyt minne olin menossa ja mun elämä oli muuttumassa kokonaan erilaiseksi. Se ei kuitenkaan (onneksi?) ollut vaihtoehto ja niin mä vaan ostin lentokentältä fazerin suklaata ja hyppäsin lentokoneeseen.

Tottapuhuen ensimmäiset viikot oli todella rankkoja. Kaikki oli uutta ja erilaista ja tunsin olevani ihan eksyksissä, välillä kirjaimellisestikin. Elokuun loppu oli todella intensiivinen, kokoajan piti olla jossain; leirillä, esittelyissä, tutustumassa kampukseen, oppiaineisiin, harrastuksiin ja ihmisiin. En tuntenut ketään ja kukaan ei puhunut suomea, osa ei oikein englantiakaan. Oikeastaan aika useinkin halusin luovuttaa ja lähteä seuraavalla lennolla kotiin. Mulla oli hirveä koti-ikävä ja tunsin vaan olevani jumissa täällä. Laskin päiviä syyslomaan. Yhteensä niitä oli 68.

Nyt oon viimeinkin menossa kotiin. Mulla on helpottunut olo, koska tiedän että tän lukukauden rankin kohta on ohi. Oon ollut koko syksyn ihan älyttömän stressaantunut mutta nyt on lupa hengähtää. Syyslomalta palaaminen ei tunnu yhtä pelottavalta, koska tiedän mihin oon menossa takaisin, nyt mulla on kavereita ja tiedän minne mun pitää mennä ja mitä tehdä. Lisäksi mun perhe on tulossa syysloman jälkeen muutaman viikon päästä käymään, joten ikäväkään ei ehdi liian isoksi. Lisäksi lukukauden lopussa odottaa kuukauden mittainen joululoma. En kumminkaan halua miettiä paluuta ihan vielä vaan nauttia mun lomaviikosta ilman mitään harrastuksia tai koulujuttuja :))

Törmään aina välillä sellaiseen harhaluuloon, että elämä muuttuisi jotenkin täydelliseksi kun muuttaa ulkomaille tai lähtee vaihtoon tai jotain. Tuleville hakijoille (jos tänne sellaisia on eksynyt) haluan sanoa, että kannattaa pitää mielessä että elämä on täälläkin arkea, vaikkakin vähän jännittävämpää sellaista. Koulu ei muutu ruusuilla tanssimiseksi, ruoka on joskus pahaa ja ei voi itse päättää milloin menee syömään. Pyykit pitää pestä itse ja untakaan ei monesti ikinä saa ihan niin paljon kuin haluaisi.

Vaikka mulla onkin ollut täällä vähän rankka alku, niin kaikesta huolimatta en palaisi mun edelliseen kouluun,  tai edelliseen elämään vaikka voisinkin, kyllä mä tykkään ACstä paljon enemmän. UWC on sen verran erityinen liike, että jos on mahdollisuus päästä mukaan, niin pitäis olla vähän hullu, että ei ottais tilaisuutta vastaan. Mä tiedän ja nään joka päivä miten hienon tilaisuuden oon saanut ja miten huikean erilainen AC on verrattuna muihin kouluihin, ja oon onnellinen että saan opiskella siellä. Mulla on tosi etuoikeutettu olo joka päivä kun käyn tunneilla linnassa ja juttelen ihmisille jotka tulee ihan erilaisista paikoista. Tän viimeisen kuvan otin muutama päivä sitten Barbaralle (Alankomaat) joka tarvitsi materiaalia kirjoittamaansa lehtijuttuun. Huomasin äsken että mulla tulee varmaan viikon aikana ikävä jotain muuta kuin kotia; mun ihania kavereita Walesissa.

Kuvassa Yusuf (Egypti), Harriet (Hong Kong), Kaloyan (Bulgaria), Shohini (USA), Muzakkir (Bangladesh), Aman (Intia), Adam (Ruotsi), Barbara (Alankomaat), Chloe (vähän kaikkialta), Reut (Israel), Clara (Wales), Megane (Belgia) ja Belal (en muista :D)